Eräänä syksynä katselin surkean näköistä pihapuuta, jossa ei ollut enää yhtään lehteä. Onnettomassa puussa ei ollut kuin kuhmuraisia oksia ja ruttuisia koristeomenoiden jämiä. Kumma kyllä linnut maistelivat niitä silti ahnaasti. Ajattelin kaataa mokoman puun kokonaan, kuka tuollaista rumilusta kehtaa enää katsella. Hain moottorisahan varastosta ja vetäisin reippaasti, ja uusi saha hyrähtikin heti käyntiin. 

Metsämies mä tahdon olla, sankar oman pihamaan! laulelin iloisena, kohta pääsisin jo varsinaiseen työhön. Vetäiisin kypäränlipan alas silmien suojaksi, ja ei muuta kuin puun kaatoon.

- Mitä ihmettä sinä oikein teet! kuului rakkaan vaimoni kantava ääni toiselta puolelta pihaa.

- Anteeksi mitä sanoit, kysyin ja sammutin moottorisahan.

-  Sitä puuta ei kaadeta muuten kuin minun henkeni kautta! Vaimo puuskutti.

-  No miksei, älä nyt sentään liiottele. Mihin sinä tällaista vanhaa risukasaa muka tarvitset?

- Laita se saha nyt vaan pois, niin näytän sinulle yhden kuvan.

- En minä nyt jouda mitään kuvia katselemaan, yritin.

- No usko nyt, tulepa käymään sisällä niin näytän sen sinulle.

Perherauhan vuoksi tallustelin sisälle vaimon perässä. Johan se oli kahviaikakin, voisin samalla hörpätä kupillisen samalla aikaa kun vaimo saisi esittää oman kuvansa.

Ehdin kaataa toisen kupillisen ennenkuin vaimo oli löytänyt kuvan piirongin laatikosta.

- Katso nyt, eikö se olekin ihana! vaimo huokaisi.

- No onpa tosiaan hieno puu pihallaan, sanoin. Saisinpa minäkin joskus tuollaisen omalle pihalleni, ajattelin. Mutta minulla ei ollut kuin tuollainen kamala risukasa rumentamassa muuten nättiä pihapiiriä.

- Sehän on ihankuin morsiuspuu, niin valkoinen ja kaunis että ihan henkeen ottaa. Mistä sinä tuollaisen kuvan olet saanut, kysyin vaimolta?

- Sain sen entiseltä omistajalta, siis siltä jolta ostimme tämän asunnon.

- Mitä varten hän sen antoi, en oikein ymmärtänyt mitä vaimo ajoi takaa.

- No etkö sinä nyt ymmärrä, tämähän on tuo sama puu, jota sinä olit kaatamassa, vaimo puuskahti. Kuva on otettu  kesäkuussa, jolloin puu kukkii, ja nyt on lokakuu.

- No johan on, enpä olisi uskonut, vaikka oma rakas vaimo sen sanookin.

- Usko pois, kultaseni.

- Onpa tosiaan komean näköinen, pitää kai se ainakin ensi kesään odottaa että minäkin näen.