Pyöränkin mokomat varastivat! Semmosen sinisen naisten vaihepyörän. Polkiessa nakuttiki niin kivasti. Vaikka kyllä kai se varas sen tietysti tartti. Mutta mitähä senki omatunto siitä sannoo. Ääneteleeköhän se ilikiästi, että voi perskuta rallaa. Veit kuule työmiehen pyörän, miten se nyt pärjää. Oot sinä oikea roikale! Senki vötkyle.

Niin en tiiä, onko sillä sitä ommaatuntua. Vai onko se senki varastanu, joltai toiselta varkaalta. Jolla on tietysti ollu oikein musta omatunto. No olokoon koko rakkine.

Ostin uuen ja palijo paremman tilalle. Tämä on sporttimalli, rapakaari takana osottaa mahtavasti ylöspäin ja vaihteitaki on niin palijo, ettei niitä ossaa oikein käyttääkään. Tällä pääsee palijo lujempaa niin ehtii töihinki nopiammin. Ja nyt minä nautinki palijo enempi tästä pyöräilystä. Hintaki oli pyöräkaupassa kohillaan. Annoin sille satasen ja kaupanpäälle kauppias anto jalaksen ja kunnon lukonki. Nyt ei pääse varkaat sitä viemään. Kaikenhuipuksi se kauppias vielä hymyilliki ja jutteli mukavia. Sitäkää ei ois tapahtunu, jos se ryökäle ei ois sitä vanahaa pyörää varastanu. 

Oikiasti, nyt ku tarkemmin aattelee, se varashan teki hyvän työn.

Mutta kyllä minä silti aattelen, ettei sitä silti tartte toiselta varastaa!

 

 

 

 

 

 

 

Eräänä syksynä katselin surkean näköistä pihapuuta, jossa ei ollut enää yhtään lehteä. Onnettomassa puussa ei ollut kuin kuhmuraisia oksia ja ruttuisia koristeomenoiden jämiä. Kumma kyllä linnut maistelivat niitä silti ahnaasti. Ajattelin kaataa mokoman puun kokonaan, kuka tuollaista rumilusta kehtaa enää katsella. Hain moottorisahan varastosta ja vetäisin reippaasti, ja uusi saha hyrähtikin heti käyntiin. 

Metsämies mä tahdon olla, sankar oman pihamaan! laulelin iloisena, kohta pääsisin jo varsinaiseen työhön. Vetäiisin kypäränlipan alas silmien suojaksi, ja ei muuta kuin puun kaatoon.

- Mitä ihmettä sinä oikein teet! kuului rakkaan vaimoni kantava ääni toiselta puolelta pihaa.

- Anteeksi mitä sanoit, kysyin ja sammutin moottorisahan.

-  Sitä puuta ei kaadeta muuten kuin minun henkeni kautta! Vaimo puuskutti.

-  No miksei, älä nyt sentään liiottele. Mihin sinä tällaista vanhaa risukasaa muka tarvitset?

- Laita se saha nyt vaan pois, niin näytän sinulle yhden kuvan.

- En minä nyt jouda mitään kuvia katselemaan, yritin.

- No usko nyt, tulepa käymään sisällä niin näytän sen sinulle.

Perherauhan vuoksi tallustelin sisälle vaimon perässä. Johan se oli kahviaikakin, voisin samalla hörpätä kupillisen samalla aikaa kun vaimo saisi esittää oman kuvansa.

Ehdin kaataa toisen kupillisen ennenkuin vaimo oli löytänyt kuvan piirongin laatikosta.

- Katso nyt, eikö se olekin ihana! vaimo huokaisi.

- No onpa tosiaan hieno puu pihallaan, sanoin. Saisinpa minäkin joskus tuollaisen omalle pihalleni, ajattelin. Mutta minulla ei ollut kuin tuollainen kamala risukasa rumentamassa muuten nättiä pihapiiriä.

- Sehän on ihankuin morsiuspuu, niin valkoinen ja kaunis että ihan henkeen ottaa. Mistä sinä tuollaisen kuvan olet saanut, kysyin vaimolta?

- Sain sen entiseltä omistajalta, siis siltä jolta ostimme tämän asunnon.

- Mitä varten hän sen antoi, en oikein ymmärtänyt mitä vaimo ajoi takaa.

- No etkö sinä nyt ymmärrä, tämähän on tuo sama puu, jota sinä olit kaatamassa, vaimo puuskahti. Kuva on otettu  kesäkuussa, jolloin puu kukkii, ja nyt on lokakuu.

- No johan on, enpä olisi uskonut, vaikka oma rakas vaimo sen sanookin.

- Usko pois, kultaseni.

- Onpa tosiaan komean näköinen, pitää kai se ainakin ensi kesään odottaa että minäkin näen.

 

 

 

Kasvoin aikani kuin peruna pellossa. Kukin komeasti ja tuotin runsaasti satoa.

Nautin tuulesta ja auringosta, rankkasadekin tuntui minusta hyvältä.

Olin toisten joukossa ja tein oman työni antaumuksella. Kasvatin itseni komeaksi muiden rinnalla.

En silti nauttinut kaikesta loistostam vaikka maaperä olikin hyvä.

Aloin hiljalleen kuihtua ja menettää voimaani.

Uudet perunat allani kyllä kasvoivat komeasti, niistä olikin tullut jo aika isoja.

Pulleat perunat kerättiin pois ja minä jäin pellolle ihmettelmään.

Aloin maatua vanhaan peltoon.

Sisäisesti kaipasin uusille pelloille, nauttimaan elämästä ja itsestäni.

Varteni tarrautui traktorin renkaaseen, pyörin siinä aikani ja lopulta päädyin ihan uuden viljelijän pellolle.

Siellä maaduin jälleen, ja odotin omaa aikaani. Ja ihme tapahtui!

Kylkeeni oli jäänyt pienenpieni siemen ja pian varteni alkoi jälleen kasvaa.

Annoin kaikkeni, koko sieluni uudelle elämälle ja kasvulle.

Kasvoin päivä päivältä, sain paljon uusia ystäviä, sadetta ja aurinkoa.

Pieni puro virtasi lähellä, siinä sammutin janoni.

Täällä  olen ja nautin ajasta, joka on minulle suotu!

Tässä työssä sitä saa taipua välillä moneksi. Yhtenä perjantaina sattui sellainen tapaus, että eräällä rouvalla oli mennyt auton ovet lukkoon. Rouva oli soittanut hädissään tyttärelleen, joka puolestaan soitti hinausmiehen paikalle. Auto oli käynnissä ja pikkukoira oli jäänyt auton sisälle. Siinähän oli tietenkin kova hätä, ja rouva oli kovasti huolissaan miten sessu saadaan ulos autosta. Rouva käveli hermostuneena edestakaisin auton ympärillä, koiralla sen sijaan ei näyttänyt olevan juurikaan hätää auton sisällä. Kun pääsin paikan päälle rouva alkoi sättimään miestään, joka oli unohtanut vara-avaimen taskuunsa lähtiessään kauemmaksi reissuun. Jouduinkin ensin rauhoittelemaan rouvaa, ettei hätä suinkaan ole tämän näköinen. Nostin kädet ilmaan ja sanoin:

-    Hengitetäänpä nyt rauhallisesti, vedetään keuhkot täyteen ilmaa ja sitten puhalletaan ulos.

Rouvakin veti ilmaa sisäänsä, ja rauhoittui sen verran, että malttoi jo seistä yhdessä kohdin.

-   No niin, aukaistaanpa sitten auton ovet ja päästetään pikkusessu jo pihalle tuolta, sanoin rouvalle.

Ovet aukesivatkin  nätisti parilla ranneliikkeellä ja koira hyppäsi ulos iloisesti häntää heiluttaen.

Rouva kaappasi koiran syliinsä ja alkoi taas sättimään miestään.

-    No onneksi ei tapahtunut mitään tämän kummempaa, minä sanoin.

-    No niin, joo. Mutta kyllä minä soitan miehelle ja sanon sille kyllä suorat sanat!

-   Joo, mutta kun soitatte, sanokaa ensin, että – Minä niin rakastan sinua.

-    Hmm, tuhisi rouva mutta hymy alkoi jo karehtia suupielissä.

-   Ja tiiättekö mitä miehenne tekkee sen jälkeen?

-   No?

-   Tuo teille ison kimpun tulipunaisia ruusuja sitten kun tullee kotiin.

-   Jaa, no saahan niitä tietenki tuua, rouva sanoi hymyillen jo leveästi, ja jatkoi sitten

-   Mutta ensin minä soitan tytölle, ja kiitän häntä kun hoksasi soittaa sinut paikalle!

-   Sitä vartenhan minä tätä työtä teen, että voin auttaa ihmisiä.

-   Ookko nää joku psykologi vai mikä, rouva vielä kysyi ja katsoi silmiin?

-    No en nyt sentään, mutta vaimo kyllä on, vastasin iloisesti.

Tämä tapaus päättyi siis niin onnellisesti, että lopussa halasimme rouvan kanssa lämpimästi ja toivotimme toisillemme hyvää viikonloppua.